Lumisen erämaan kutsu – huskyseikkailu Lapissa

Iskemätön hanki, kuusi huskya ja reki. Koiravaljakon kaitsenta laittaa koville, mutta maisema vilistää ja talvinen luonto avautuu. Ajopäivän päätteeksi maistuu ruoka ja maittaa uni – koirille ja ihmisille.

Yön aikana maisema on saanut lumipesun, myrskylukemia hiponut tuuli tyyntynyt ja harmaiden pilvien sijaan aamutaivas on sininen. Vihreästä koirankopista tuijottaa sininen ja ruskea silmä. Valjakon johtaja on hereillä.

Edellisenä päivänä taitettu 50 kilometriä ei näy eikä tunnu jalkojaan oikovassa koiralaumassa. Kaikista matkalaisista ei voi sanoa täysin samaa.

Ivalosta Inarinjärven takalaidan erämaahan kuljettu matka osoitti, että huskyjen kiskoman täyteen pakatun reen ohjaaminen haastaa tottumattoman kunnon ja tasapainon. Pelkkä mukana pysyttely ei riitä. Valjakkoa on ajettava aktiivisesti.

Luontainen neliveto

Rekikoira on neliveto parhaasta päästä. Sitkeyttä ja etenemiskykyä riittää kunnioitettavasti lähes kelistä piittaamatta. Huonolla luistolla ja leudolla säällä ongelmaksi muodostuu jäähdytys. Pakkaseen tottuneille koirille tulee suojasäällä kuuma, joten viilentelytaukoja on lisättävä.

Aamuauringon kivutessa ylemmäs taivaalle on startin aika. Hysky-valjakolla se ei tapahdu huomaamattomasti. Kun aamiainen on nautittu ja koirat huomaavat musher Juha-Pekka Björkstedtin vetävän päällensä paksun untuvatakin alkaa korviahuumaava haukku ja ulvonta. Guesthouse Huskyn isäntä on koirien näkökulmasta lauman tärkein ja ajotakki on selvä viesti siitä, että kohta mennään.

Safarivieraille opas on lähes yhtä tärkeä, sillä varsinaista eränkäyntikokemusta kansainvälisessä ryhmässä ei juuri ole. Ja nyt ollaan todella kaukana kotoa, kännykkäsingnaalin ja nettiyhteyden tavoittamattomissa.

Vauhti äityy, kuski kovilla

Rapea aamupakkanen on koirien kannalta mitä parhain keli. Valjakon ohjaaja selviää lisäämällä ylimääräisen kerroksen villaa kuoriasun alle. Liikaa ei sovi pukea, muuten päivästä tulee hikinen.

Kun reen eteen valjastetaan kuusi menohaluja uhkuvaa koiraa, on ensimmäinen kilometri kokemattomalle kuljettajalle lähinnä selviytymiskamppailu. Kapealta uralta metsään ajamisen riski on suuri ja kyydistä on todella helppo pudota, mikäli vauhti äityy holtittomaksi.

Alamäissä ja mutkissa jarrulla saa seistä tukevasti. Samalla on pidettävä silmällä kapean uran molemmilta puolilta kaartuvia puita. Huolimattomuus saattaa kostautua täystyrmäyksellä, jos tukevan kelon kohdalla ei kumarru ajoissa.

Koirat hakevat reitin

Illalla ajettu ura on kadonnut tuiskussa näkyvistä. Saaren rantametsikön avautuessa aavaksi järvenseläksi ympärillä on upottavaa hankea paikoin toista metriä, joten ei ole aivan sama mihin valjakolla suuntaa. Reittiä ei miesmuistilla löydä riittävän tarkasti, että reki pysyisi metrinlevyisellä kovalla.

Yllättävää kyllä, koirille tilanne ei ole kummoinen ongelma. Navigaattorin sijaan reitti löytyy ilmeisesti haistamalla. Muutamaa pulahdusta lukuun ottamatta saattueen kärjessä valjakkoaan ohjaava Juha-Pekka Björkstedt halkoo valkeaa aavaa edellisen päivän vauhdilla. Perässä tulevat pääsevät tuoreella jäljellä helpolla. Pehmeä pinta on suosiollinen myös koirien tassuille.

Enimmistä ruokatarpeista ja matkatavaroista tyhjennetty reki kulkee kevyesti, taittuu mutkiin eikä ajamiseen tarvitse saarten rantoja kierreltäessä keskittyä aivan niin paljon. Aikaa jää myös maisemille. Koirien läähätyksen lisäksi kuuluu vain reen jalasten kahinaa.

Jälkien perusteella liikkeellä on muitakin. Ensimmäiset jäljet ovat jäniksen, seuraavat ketun. Suunta on ollut sama, mutta kumpaakaan ei näy.

Lounas tarjoillaan heittämällä

Lounastauolle käytäessä takana on 15 kilometriä. Ensimmäisenä eväänsä saavat koirat. Valjakkosafarilla marssijärjestys on selvä. Ensin huolehditaan koirista. Jokainen matkalainen on vastuussa omasta valjakostaan eli viidestä tai kuudesta huskystä. Koirat ruokitaan, valjastetaan reen eteen ja saatellaan päivän päätteeksi koppiin omatoimisesti.

Evääksi matkassa on käsivarren paksuisia ja mittaisia pötköjä, joita pienitään puukolla sopivammiksi. Kymmenen sentin siivu on miehen nyrkin kokoinen energiapommi.

Koirien lounasruoka on rasvaa ja lihaa. Määrän sijaan lounaalla kyse on laadusta. Ohuilla eväillä ei jaksa. Annostelu on mietitty etukäteen, sillä liian täydellä mahalla ei jaksa juosta, mutta ilman polttoainetta ei huskykaan kulje.

Hetkittäin hieman petomainen husky on ainakin matkailijoihin tottuneena valjakkokoirana lopulta varsin leppoisa. Lounas on tosin tarjottava metrin päästä heittämällä. Ensin syö valjakon johtaja, sen jälkeen muut. Leukojen napatessa kiinni ateriasta on viisasta pitää kädet kaukana tulilinjalta. Rapsuttaa saa, jos haluaa, mutta vasta ruoan jälkeen. Ainakin useimpia. Syötyään koirat käyvät makuulle.

Kuukkeli kärttää, karhu nukkuu

Lumen alta kaivetut nuotiopuut ovat kuivaa keloa, yksi tulitikku riittää sytyttämään kiehiset ja pian lohikeitto tekeytyy ja kahvivesi kiehuu.

Ja kuin tilattuna paikalle pöllähtää kuukkeli kärttämään syötävää. Muinaiset suomalaiset uskoivat kuukkelin olevan sielunlintu, jonka hahmon metsämies ottaa kuoleman jälkeen.

Nykyään yllättävän kesyä varislintua pidetään lähinnä retkeilijän kaverina, joka ilmaantuu paikalle ilmaisen lounaan houkuttelemana. Jos mielestä syötävää ei heru, vaihtaa kuukkeli leiriä. Niin käy nytkin.

Kansanperinne kiinnostaa erityisesti hollantilaisia safarivieraita. Toinen suosikkiaihe on karhu. Metsän kuninkaan näkeminen kiinnostaisi kaikkia, mutta nyt on tyydyttävä lähellä käkättävän riekon kuuntelemiseen. Aivan kaikkia toiveita ei kokenutkaan opas toteuta.

– Karhu nukkuu, Björkstedt virnistää.

Ja siihen on matkailijan tällä kertaa tyydyttävä.

Aurinko pimenee

Ennen ruokaa herää tunne, että joku on pielessä. Taivas on ohuen pilviharson peittämä, mutta tuntuu kuin aurinko temppuilisi. Maisema hämärtyy ja värjäytyy lämpimän ruskeaksi kuin vanha valokuva.

Menee hetki ennen kuin muisti ehtii mukaan. Kyseessä on auringonpimennys. Sen seuraamista varten mukaan on varattu hitsauskypärän tumma lasi, joka läpi näytelmää voi seurata silmiä vaarantamatta.

Kuu lipuu verkkaisesti maan ja auringon väliin, mutta aivan täydellinen pimennys ei ole. Auringosta pysyy näkyvissä ohut sirppi. Nukkuvia koiria luonnonilmiö ei kiinnosta.

Kun keitto on syöty ja kahvi juotu, on auringonpimennys ohi ja matka jatkuu.

Iltapäivällä sää muuttuu. Sananlaskun mukaan varhain nähty aamurusko pilaa illan ja niin tuntuu käyvän.

Tuuli yltyy ja lämpötila nousee. Räntäsade laittaa kuoriasut koetukselle. Kastuminen ei houkuttele näissä olosuhteissa.

Lapintiainen lautasella

Päivä päätteeksi ajetaan yli tuulisen järvenselän. Vastatuuli hidastaa vauhtia ja lumeksi vaihtunut sade tikkaa ihoa hupun suuaukosta kuin neulaparvi. Kärvistelyä kestää viimeinen tunti. Ylämäessä tekee mieli auttaa valjakkoa potkimalla rekeen vauhtia potkukelkan tyyliin. Sen koirat vielä hyväksyvät, mutta kannustushuudon jälkeen kaikki kuusi katsovat tuimasti taakse. Ilmeistä on vaikea tulkita mitään varmaa, mutta huutelu saa jäädä.

Paluuta on osattu odottaa. Koirien metallisia ruokalautasia kilkutteleva lapintiainen kärkkyy helppoa päivällistä. Luvassa on päivän pääateria, mutta ensin on saatava avanto auki ja lämmitettävä vettä saunan suuressa padassa. Jäätä on metri ja avantoa suojaava kansi jäätynyt kiinni veden noustua.

Vetokoiran iltaruoka on yhdistelmä lämmintä vettä, lihaa ja kuivamuonaa. Samaa herkkua odottavat myös tiaiset.

Koirien syötyä on muiden vuoro. On vaikea arvioida kumpi on parempi tapa päättää päivä, sauna vai poronkäristys. Yhdistelmänä ne tuovat varman unen.

Teksti ja kuvat: Antti Hentinen

Artikkeli on julkaistu aiemmin painetun Moottorin numerossa 1/2016. Sähköinen näköisversio Moottorista on myynnissä Lehtiluukun valikoimassa.