Autoklassikko Jaguar D-type – 2,85 miljoonan raaseri Suomesta

Montereyn autohuutokaupassa Kaliforniassa Curt Lincolnin vuoden 1955 mallinen Jaguar D-type noteerattiin 2,85 miljoonan euron arvoiseksi.

Ajoneuvot | Klassikko | 20.11.2015

Viisi minuuttia, kahdeksan huutoa ja meklarin vasaran kopahdus nostivat entisen suomalaisen ratakilpurin miljoonakerhoon vuonna 2013. Automaailman rahamiesten pesässä Montereyn autohuutokaupassa Kaliforniassa Curt Lincolnin vuoden 1955 mallinen Jaguar D-type noteerattiin peräti 2,85 miljoonan euron arvoiseksi.

Hyvään ikään ehtineen arvoauton hinta määräytyy paljolti sen taustatarinoiden avulla. Vain harvat tuntevat Jaguar D-typen, valmistusnumero XKD 530, historian kaikki käänteet. Hämärtyneitä muistikuvia erilaisista sattumuksista liikkuu runsaasti, mutta niistä vain osa on totta, loput lorua. Sellaisia syntyy, kun kymmenen Suomi-vuoden aikana ratin takana on istunut 12 kuljettajaa noin 50 kisassa, joista 30 on voitettu. Auton värikin vaihtui kuusi kertaa.

Suomesta auto myytiin Englantiin, josta palasia kulkeutui muualle maailmaan. Jonkin aikaa samalla valmistusnumerolla oli olemassa kaksi D-typeä, mutta ne yhdistyivät yhdeksi ja ainoaksi XKD 530:ksi vuonna 2002.

Kalifornian Montereyssä ennen huutokauppaa XKD 530:lle tiedettiin odottaa kovaa arvonnousua edelliseen julkiseen noteeraukseen verrattuna. Autolla oli erikoinen historia, mutta ongelmat oli saatu kuntoon. Hyvät tarinat myyvät.

RM Auctionin huutokaupassa se huudettiin kerrasta miljoonakerhoon 3,9 miljoonalla dollarilla eli 2,85 miljoonalla eurolla. Sama auto vaihtoi omistajaa vuonna 1963 vain 5 000 markalla eli 12 500 nykydollarilla tai 9 500 eurolla.

D5

Käytetyn näköiseksi

Jaguar D-type XKD 530:n huima tarina alkoi vuonna 1956, kun Jaguarin tehdas toimitti merkin suomalaisen maahantuojan Suomen Maanviljelijäin Kaupan kautta uuden D-typen Suomeen. Tilaajana oli maan tunnetuin kilpa-ajaja Curt Lincoln. Auto saapui Englannista Suomeen brittien kisavihreänä, mutta aloitti raaserin uransa ensin vaalean metallinsinisenä, vaihtoi sitten Scuderia Askolinin sinivalkeaan sotisopaan.

Lincoln maksoi D-typestä nykyrahassa 77 000 euroa eli hiukan yli 100 000 dollaria. Se oli italialaisia vaihtoehtoja huokeampi. Jaguar-tehtaan arkistoissa Coventryssä on edelleen tallella 8.2.1956 päivätty kirje, jossa Lincoln pyytää Suomen uusien autojen tuontitullin välttämiseksi tehdasta tekemään autosta käytetyn näköisen vaihtamalla siihen kuluneet ratin, polkimet ja istuimen, matkamittariin yli 5 000 kilometrin lukeman ja ruiskuttamaan alustaan ohuen öljykerroksen pölyn ja lian keräämiseksi. Merikuljetuksen aikana rikkoutunut etulampun suojus lienee ollut iloinen yllätys Lincolnille.

D3

Jäällä ja maalla

D-typen ensimmäinen kilpailu Suomessa oli vuoden 1956 Eläintarhanajo, jonka yli kaksilitraisten urheiluautojen lähdön Lincoln voitti. Vastoin monien muistikuvaa se oli XKD 530:n ainoa Eltsun voitto. Muista kisoista jäältä, maaradoilta ja asvaltilta ykkössijoja kertyi sitäkin enemmän.

Le Mansin voittajaksi suunnitellulla raaserilla vedettiin Suomessa rajusti jää- ja maarataa. Mannermaalla auto tunnetaan edelleen eksoottisena suomalaisena jäärata-Jaguarina.

– Vuosikymmenen ajan se raapi talvisin järvenselkien jäitä, kynti kesäisin kivisiä raviratoja. Tuskin kymmenesosa työmaasta oli kestopäällystettä. Mahtaneeko löytyä vertaista edes Timo Mäkisen Mineistä, ei ainakaan 70 muusta D-typestä, Finnish Jaguar Drivers’ Clubin XKD 530:n historiaan perehtynyt Markku Niemi arvelee.

– Pohjan pojat valjastivat Jaguarinsa työhön, jollaista sille ei ollut tarkoitettu.

Jäällä meno oli hurjaa. Vapaassa X-luokassa Jaggen alle laitettiin raspattuihin renkaisiin pultatut nelisenttiset teräksiset speedway-piikit, joiden pysyminen paikallaan taattiin renkaan sisälle pantujen tukivöiden ja kuuden barin ilmanpaineen avulla. Jousittamaton paino lisääntyi sadalla kilolla, mutta pito oli mahtava. Epätasaisilla jäillä piikit tosin repivät koria pahasti lokasuojien sisäpuolelta. Maaradoilla kivet moukaroivat koria ulkoapäin.

Äksy kytkin

Moottorissa oli hyvin vääntöä alakierroksilla, lyhyt perä ja huiput 200 km/h paikkeilla. Vaihteita oli neljä. Kytkin oli äkkipikainen, se piti lopsauttaa ylös kerralla. Lähdössä takarenkaat kaivoivat itsensä syvälle jäähän perä jäätä raapien. Pari kertaa se kietaisi kardaaniakselinkin korkkiruuviksi.

– Kaarteissa piikkipyörillä se ei ollut herkku ajettava. Kun suora aukesi, piti tähdätä kuin haulikolla, kaikki XKD 530:llä ajamansa jääratalähdöt voittanut Max Johanson kertoi eräässä haastattelussa.

Autoa kuljetettiin kuorma-auton lavalla, mutta kytkimen vuoksi lastauksessa oli omat ongelmansa. Kun se piti ottaa kyytiin, kuski ajoi kauemmas, nosti kytkimen ylös, ohjasi kohti ramppeja ja jarrutti jo niille tullessaan, ettei kilpuri olisi mennyt kuormurin kopin seinästä läpi. Talvella öljyt lämmitettiin puhalluslampulla, jonka jälkeen auto hinattiin kuljetusautolla käyntiin ja vasta sitten vaihdettiin kisarenkaat alle.

D6

Tyytymätön asiakas

FIA:n sääntömuutosten vuoksi auto muutettiin GT-luokkaan sopivaksi, minkä vuoksi siihen piti tehdä korimuutoksia. Tehtaan 17 000 nykyeuron tarjous oli Lincolnin mielestä kallis. Yhtenäinen keskeltä tuettu tuulilasi, ovi vasemmalle puolelle ja tehdasjoukkueiden Le Mans -tyyppinen kuljettajan taakse polttoainetankin täyttöaukon kattava suuri evä tehtiin Suomessa Wiiman koritehtaalla vuoden 1958 lopulla.

Seuraavana vuonna auto kuitenkin lähetettiin tehtaalle peruskorjattavaksi moottorivaurion vuoksi. Samalla vaihteisto ja jarrut kunnostettiin, korin kärsimiä kolhuja korjattiin, ja auto maalattiin valkoiseksi. Taloustarkka Lincoln piti korityön osalta työn laatua ala-arvoisena ja laskua liian suurena.

Uusilla Webereillä käyntikään ei ollut aivan kohdallaan, mutta 3,4-litraisesta 3,8-litraiseksi poratun moottorin antama 300 hevosvoiman potku ja vääntö miellyttivät Lincolnia. Hän innostui ajamaan vielä yhden jääratakauden saalistaen ykkössijat viidessä lähdössä.

D8

Leningradin valloittaja

Syksyllä vuonna 1960 auton osti Olli Lyytikäinen, ja väri vaihtui punaiseksi. Hän ajoi itse vain yhden mäkikilpailun voittaen sen, mutta tunsi olonsa turvattomaksi avonaisessa ohjaamossa ja istutti ratin taakse Timo Mäkisen ja Max Johansonin.

Jo Lincolnin aikana autolla kertakäyttökuskina ajanut Heimo Hietarinta oli ratissa, kun Lyytikäinen käytti XKD 530:n voittamassa ylivoimaisesti Kirovin stadionin alueella ajetun Leningradin GP:n vuonna 1961 yli sadantuhannen katsojan edessä.

Olli Lyytikäiseltä D-type siirtyi oululaisen Jukka Asukkaan autohallin kautta Tauno Ikoselle. Tämä ajoi pari paikallista kisaa ja myi vuonna 1962 auton helsinkiläiselle Seppo Immaselle 5 000 markalla. Immanen siirsi avoauton marraskuun koleudessa ajamalla Oulusta Helsinkiin ja taisi tykästyä autoon, koska kisasi sillä 15 lähtöä eli enemmän kuin kukaan muu.

D11

Kippaus lumipölyssä

Immanen voitti ajamistaan jää- ja maaratojen X-luokan kahinoista seitsemän ja sijoittui toiseksi viisi kertaa. Jyväskylän jäällä huonon lähdön jälkeen hän kippasi lumipölyssä avoautonsa vallin kautta pyörilleen välttyen selkäsärkyä suuremmalta loukkaantumiselta. Rytäkässä peltipainaumien lisäksi Immanen kertoi jopa ohjauspylvään vääntyneen kuskin tarrauduttua rattiin – tuohon aikaan ei käytetty syöksyvöitä.

Auto vaati ikääntyessään jatkuvaa korjaamista. Ulkonäköön ja korin jäykkyyteen vaikuttava seikka oli, että korjausten yhteydessä monokokki-rakenteen yläosasta oli osa poistettu ilmeisesti lisätilan saamiseksi kuskin kyynärpäälle. Tehdas oli tehnyt samantapaisia muutoksia omiin Le Mans -kilpureihinsa. Kolhun saaneen varapyöräkotelon kuperan luukun kohdalta perä oli leikattu suoraksi ja suuri evä kuskin pään takaa poistettu.

D12

Uusi elämä

Vuonna 1966 Immasen oveen kolkutti ulkomaan mies, joka halusi ostaa XKD 530:n päämiehensä nimiin. Kauppaa ei tarvinnut kauan neuvotella, sillä AKK:n sääntömuutos ei enää sallinut kymmenen vuotta vanhalla rekisteröimättömällä autolla kilpailemista edes radalla.

Ostaja oli englantilainen miljonääri Nigel Moores, jonka hyviin harrastuksiin kuului muiden ohessa D-type Jaguarien keräileminen. Mooresin luottomekaanikko kauhistui suomalaisten surkeaan kuntoon saattamaa D-typeä.

XKD 530:n alkuperäinen porattu moottori vaihdettiin Cunninghamin D-type-tiimin käyttämään 3,8-litraiseen WAH-moottoriin ja kolhittu lyhytnokkainen kori vaihdettiin pitempään malliin.

Mooresin kuoleman jälkeen auto kulkeutui japanilaisen keräilijän ja hollantilaisen välittäjän kautta Andrew Baberille, joka vaihtoi siihen takaisin lyhytnokkaisen replika-korin. Tämä auto Scuderia Askolinin logolla ja Suomen lipulla koristeltuna vieraili Eläintarhanajojen 60-vuotisjuhlissa vuonna 1992. Alkuperäisiä XKD 530:n osia autossa oli lähinnä vain runko.

XKD 530:n ylimääräiseksi jäänyt alkuperäinen korirakenne pantiin säilöön tallin nurkkaan, josta se jo Mooresin vielä eläessä myytiin amerikkalaiselle autoentisöijä John Harperille. Kaupan mukana tulleita osia, uustuotantorunkoa ja myöhemmin Mooresin jäämistöstä hankkimaansa XKD 530:n moottoria ja vaihdelaatikkoa käyttämällä hän rakensi itselleen historic-kilpailuihin kelpuutetun kisapelin.

Senkin valmistusnumero oli XKD 530, mutta sekään ei ollut aito Lincolnin raaseri. Markku Niemen arvion mukaan tuon auton alkuperäisyysaste kuitenkin oli lähes kaksi kolmasosaa.

Jo 1980-luvun puolivälissä maailmalla tiedettiin olevan kaksi D-type Jaguaria, joilla oli sama valmistusnumero. Vasta monta omistajaa myöhemmin, vuonna 1993, herättiin riitelemään valmistusnumero XKD 530:n omistusoikeudesta.

Asia ei ratkennut ennen kuin amerikkalainen, Jaguareihin syvällisesti erikoistunut Gary Bartlett otti riidassa rahan voimalla tuomarin roolin ja vuonna 2002 maksoi 495 000 euroa alunperin Harperin kokoamasta D-typestä hankkien siten molemmat kiistanalaiset autot omistukseensa.

Bartlett etsi kaikki löydettävissä olleet alkuperäiset osat, yhdisti ne jälleen yhdeksi mahdollisimman oikeaksi XKD 530:ksi ja vuosikymmen myöhemmin vei uudestisyntyneen raaserin autohuutokauppaan Montereyhin Kaliforniaan.

Siellä suomalaisen jäärata D-typen tarinasta tuli viidessä minuutissa legenda Le Mansin kiertäjien rinnalle.

Keskustelu